Toripäivä

Eilen ajoimme bussilla sokeriruokoviljelysten halki Vanua Levun suurimpaan kaupunkiin, 28 000 asukkaan Labasaan, joka sijaitsee jokivarressa noin 5 km sisämaahan päin. Harkitsimme jollamatkaa kaupunkiin, mutta bussi oli kätevämpi ja edullisempi (70 eurosenttiä per nenä suuntaansa).

Sokeriruokoa Vanua Levulla.

Bussissa on kolmen ja kahden istuttavat penkit rivillä, mutta soukka
saa olla, että mahtuu.

Labasa on joen varrella. Pressukatokset ovat osa toria.

Perillä astuimme äänekkääseen ja pölyiseen kaupunkivilinään - mikä kontrasti kuluneen kahden viikon maisemiin, jossa havahduttavin ääni on aamulinnun viserrys. Jo puolen tunnin bussimatka alkoi nostaa stressitasoa: disko raikasi, kuski ajoi täysillä ja täysi oli bussikin näin lauantaiaamuna. Myös ruokakaupoissa pauhasi korvia särkevä poppi, mikä tuskin oli kylistä ostoksille tulleiden pappojen ja mammojen mielimusiikkia.
Ostimme kaupasta vain luonnonjugurttia (coleslawia ja perunasalaattia varten) sekä porkkanoita, jotka jostain syystä ovat kaupassa halvempia kuin torilla. Ehkä porkkanat ovat tuontitavaraa, torilla myydään itsekasvatettua. Kaupassa oli ruuhkaa, torilla puolestaan valtavasti myyjiä, mutta vähän ostajia. Ihmettelimme keille kaikki vihannekset, juurekset ja hedelmät myydään. Kovin suurta tiliä torimyyjä ei voi saada, kun kaikki maksaa yksi tai kaksi Fidzin dollaria (puoli tai yksi euroa): iso nippu papuja, pieni pussi tomaatteja, salaatinkerä, kolme kurkkua, terttu banaaneja, nippu isoja valkoisia retiisejä.

Teimme parin korttelin kävelyn, mutta Labasa ei houkutellut syvempään tutustumiseen. Ihmisiä oli tungokseen asti liikkeellä: intialaisnaisia sareissaan, punainen kastimerkki otsassa, kultakorut kiiltäen; paljasjalkaisia pikkupoikia; hunnutettuja muslimeja (keskustassa on iso moskeija), meikattuja ja kuin diskoon pukeutuneita teinityttöjä sekä tavallisia fidziläisiä t-paidoissa ja shortseissa. Päätimme lähteä ostosten jälkeen takaisin veneelle.

Värikkäät sarit erottuvat katukuvassa.

Matka- ja kauppatavarakuljetus: kottikärry ja kuski. Hyvä oivallus!

Reilu kolmannes Fidzin vajaasta miljoonasta asukkaasta on intialaisia. He erottuvat katukuvasta ja elävät kuulemma muutenkin paljolti omissa yhteisöissään. Sokeriruokobisnes on intialaisten heiniä, kertoi fidziläinen nuori perinneviljelijä, mikä on ehkä looginen seuraus siitä, että britit toivat siirtomaavallan aikana (1874-1970) intialaisia töihin sokeriruokopelloille.
Labasan laitamilla on sokeriruokotehdas, jonka edessä kiemurteli kymmenien kuorma-autojen jono. Kaikkien lavalla oli iso kuorma ruokoa. Illalla ankkuripaikalle leijui tuulen mukana palaneen haju: sokeriruokopelto kulotetaan korjuun jälkeen.

Sokeriruokokuljetus tehtaalle.