Mangareva, Gambiersaaret

Saavuimme tänään kello 14 Rapa Nuin aikaa Rikitean kylän edustalle Mangarevan saarelle. Lounasmunakas muuttui kerralla aamiaiseksi, kun tarkistimme moikkaamaan tulleilta itävältalaisilta purjehtijoilta paikallisen ajan: neljä tuntia jäljessä, siis vasta 10 aamulla.

Purjehdus matalapaineen läpi oli rasittava. Odottelimme piissä sopivaa lähtöhetkeä noin 30 tuntia, mikä oli leppoisaa: aurinko paistoi ja tuuli maltillisesti. Manta ei keikkunut sen enempää kuin Rapa Nuin ankkurissa. Matalapaineesta ei ollut muuta merkkiä kuin etelästä nouseva pilviseinämä.
Sunnuntaina jalustimme purjeet ja lähdimme sitä kohti. Melkein heti alkoi sataa ja tuuli yltyi. Yöllä tyyntyi ja velloimme sekavassa aallokossa, kunnes yhtäkkiä luoteesta puhaltanut tuuli kääntyi lounaaseen - olimme tulleet matalapaineen keskuksen ja oklusiorintaman yli. Sen jälkeen alkoi varsinainen vuoristorata. Tuulta oli "vain" 15-18 m/s, mutta aallot kasvoivat ja olivat lopulta ehkä 4-5 metrisiä ja murtuvia. Eivät loivia ja pitkiä, kuten aikoinaan kovalla purjehduksella Uudesta Seelannista Tahitille. Silloin nousimme vuoren huipulle ja vajosimme taas laaksoon, mutta meno oli hallittua.

Manta kiisi kolmoisreivatulla isolla ja fokan puolikkaalla 7-8 solmua. Autopilotti ohjasi erinomaisesti, eikä ollut syytä vähentää vauhtia. Kattoluukut, ovi ja dorate-venttiilit oli pidettävä kiinni, joten voitte arvata millainen ilma kosteassa 30-asteisessa veneessä on sisällä. Ulkona ei voinut ajatellakaan olevansa. Jos ei kaatosade kastellut, niin avotilaan kaatuvat aallot. Oli täysi työ olla loukkaamatta itseään holtittomasti keikkuvassa veneessä. Enimmäkseen makailimmekin punkassa.

Sain vaivalla tehtyä kahtena päivänä salaattia, mikä oli turvallista - ei kiehuvaa kattilaa. Olin myös keittänyt piissä ollessa kananmunia. Leipä oli loppu, olin kuvitellut voivani leipoa matkalla. Söimme näkkäriä ja keksejä. Ensimmäisenä keli-päivänä (ei oikein voi sanoa myrskypäivänä, kun ei ollut myrsky, ellei sitten sisällä myrskyn olosuhteet) lämmitin pari päivää vanhan pastanlopun, kolmantena päivänä söimme valmista lihakeittoa.

Makoilimme kummatkin meripunkassa, minä luin, Hanski katsoi leffaa. Silloin Manta kaatui. Valtava aalto kaatui suoraan päälle. Takahytin pikkuikkuna oli silloin auki, pari ämpärillistä merivettä syöksyi sisään kastellen sivupunkan ja vaatteita. Tavaroita kolisi pitkin lattiaa. Kun vene oikeni, katsoimme lainehtivaa avotilaa, joka hiljalleen tyhjeni. Aurinkokatos oli revennyt, yksi kehyksen tuki repsotti irti. Oli tyhmää jättää katos auki, mutta emme olleet varautuneet moiseen keliin. Ison preventteri oli katkennut, tarkemmin Hanskin pleissaama lenkki oli antanut periksi. Hyvä, että preventteri antoi myöten, mututen olisi puomi taittunut. Selvisimme säikähdyksellä. Myöhemmin totesimme, että katoksen kehikko on ehjä ja kankaan pystyy ompelemaan kasaan.

Kolmantena päivänä keli tyyntyi normaaliksi, navakaksi pasaatiksi. Aallot olivat edelleen aika suuria, mutta eivät kaatuneet avotilaan ja liikkuminen helpottui veneen liikkeiden muututtua säännöllisemmiksi. Mangareva lähestyi vauhdilla, kahtena vuorokautena kumpanakin 155 merimailia.

Päätimme levähtää ensimmäisessä riutan sisällä olevassa ankkurilahdessa, pestä pois hien iholta ja rasvan hiuksista sekä olla rauhassa sen sijaan, että menisimme suoraan Rikitean kylään. Siellä olisi heti edessä maahantulomuodollisuudet ja muut saapumisen stressin aiheet: minne jättää jolla, missä netti, mihin roskat, mistä vettä, saako pyykit pesetettyä.

Keskiviikkoiltana, muutama tunti ennen auringonlaskua, laskimme ankkurin Taravai-saaren ensimmäiseen lahteen. Se oli kaunein paikka jonka olimme aikoihin nähneet! Kumpuilevia kukkuloita peitti tiivis kasvusto männyistä mangroveihin ja rannan palmuihin, välissä eri vihreän sävyisiä kasveja ja puita. Pieni valkoinen hiekkaranta loisti lahden pohjukassa. Eikä ketään missään, ei taloja, ei veneitä.

Parasta oli hiljaisuus. Ei ryskettä, natinaa, narinaa, ujellusta tai kohinaa. Sitten kuului määää ja kukkokiekuu - polynesian lumo sai hetkellisen särön ja meitä nauratti. Kukkoja emme nähneet, mutta myöhemmin bongasimme vuohilauman. Paikka oli niin ihana, että rikoimme lakia toisenkin yön. Toisena iltana lämmitimme saunan ja pesimme loputkin matalapaineen hiet pois.

Norjalainen Stella Polaris, jonka olimme tavanneet pohjoisessa odottelupisteessämme, saapui 26 tuntia meidän jälkeemme. He olivat lähteneet pohjoisemmasta ja purjehtineet hitaammin. Olimme ohjeistaneet reittiä Taravain lahteen sähköpostitse.

Perjantaiaamuna emme voineet enää lykätä muodollisuuksia ja ryskytimme koneella 1,5 tuntia Rikitean kylään. Nyt olemme virallisesti Ranskan Polynesiassa. Rahaa on vaihdettu postissa ja muutama paikallinen Hinano ostettu kaupasta. Mobiilinettiä/datayhteyttä ei ole, joten emme ostaneet paikallista sim-korttia puhelimeen. Täällä on ainoastaan kallis ja hidas wlan, joten jatkamme kuvattomia päivityksiä SSB-puhelimella. Vajaan tuhannen asukkaan kylä on siisti ja viehättävä, paljon kukkia ja reheviä kasveja. Ja paljon iloisia lapsia, jotka huutelevat meille bonjour!