Rapa Nui

Tiistaina myös Hanski pääsi maihin viikon veneessä keikkumisen jälkeen, kun palasimme Vinapun lahdelta kylän edustalle ja pystyimme ajamaan omalla kumpparilla venevalkamaan. Kävimme museossa ja katsomassa muutamaa Hanga Roan kylän lähellä olevaa moai-patsasta. Seuraavaksi päiväksi suunnittelimme turistikierroksen vuokra-autolla.

Ahi Ko Te Riku on harvoja moai-patsaita, joilla
on jäljellä silmät ja punaisesta kivestä tehty "hattu",
ilmeisesti nutturalla oleva tukka. Taustalla Manta.

Aamulla pettymys meinasi ottaa vallan, kun maininki oli niin suurta ja murtuvaa, ettei niiden sekaan ollut kumiveneellä asiaa. Lähellä oli sukeltajia ja muutama paikallisten vankka vene, joten ajoimme kysymään kyytiä. Se järjestyi ja sen jälkeen Hoku kuskasi meitä kahtena päivänä valtavien tyrskyjen läpi satamaan.

Paikallisten veneet ovat isoja, painavia, isolla perämoottorilla
varustettuja avoveneitä. Tässä sukkellusporukka tulossa venevalkamaan.
Surffari ihan vieressä.

Oli ihana päästä pois veneeltä, nähdä saarta ja ajatella muuta kuin tyrskyjä tai tuulta. Ajoimme ensin Anakenan lahteen, jossa on kaunis, pohjoiseen avoin ankkurilahti - saaren ainoa valkohiekkainen ranta. Rannalla seisoi seitsemän patsaan rivistö, tosin kaksi oli muodottomia kiviä. Patsaat katsovat maihin - aina.

Anakenan lahti on hieno paikka, mutta ei pohjoistuulella kuten nyt.

Kaikkiaan näitä mystisiä Rapa Nuin patsaita oli aikoinaan pystyssä 288, mutta kaikki kaadettiin jossain vaiheessa. Patsaiden kokonaismäärä kohoaa kuitenkin melkein tuhanteen (887), kun lasketaan mukaan keskeneräiset. Ei tiedetä varmasti, miksi patsaat veistettiin ja miksi ne kaadettiin. Korkein pystyssä ollut moai oli kymmenmetrinen ja painoi 75 tonnia. Louhoksella on keskeneräinen 20-metrinen jättiläinen, joka olisi valmiina painanut 160-180 tonnia.

Anakenasta ajoimme Tongarikiin, jossa on 15 restauroitua patsasta - jälleen suorassa rivissä, selkä merelle. Taustalla oli Rano Rakakun tulivuori, jossa sijaitsi louhimo. Emme kuitenkaan käyneet siellä, sillä olimme saaneet tutulta ranskalaisveneeltä liput, jotka olivat voimassa lukuun ottamatta louhimoa ja Orongon lintumieskulttialuetta. Se kelpasi meille, säästimme 160 euroa (10 päivää voimassa olevat liput maksavat 80 e/hlö).

Saimme autolla hoidettua muitakin asioita: pyykit pesulaan ja kanisterit täyteen dieseliä saaren ainoalta huoltsikalta. Täytimme vielä vesikanisterit rannan sukellusfirmasta ja kävimme kaupassa. Hoku vei meidät takaisin veneelle ja sovimme treffit seuraavaksi päiväksi.

Hoku kuskasi meitä kahtena päivänä maihin.
Viimeisen kerran lähdimme Hanga Pikon satama-altaasta,
taustalla lotja, johon laivojen lasti pitäisi purkaa. Tämän sataman reitillä maininki ei ole
ihan yhtä korkeaa, mutta reitti on sokkeloinen. Ja oli tarpeeksi tyrskyjä täälläkin.

Mainiki on edelleen niin suurta, ettei kahta redillä olevaa laivaa ole pystytty tyhjentämään. Ne odottavat autot, kontit ja ties mitkä tavarat kannella jo kolmatta päivää. Pääsimme turvallisesti (joskaan nyt ei kastumatta) Hokun tukevan veneen kyydissä aamulla maihin ja iltapäivällä veneelle. Nyt olemme valmiit jättämään Pääsiäissaaren - omalla kielellään Rapa Nuin.

Suuntaamme taas hieman pohjoisen kautta länteen Mangarevalle, joka on Ranskan Polynesiaan kuuluvien Gambier-saarten pääsaari ja port-of-entry. Matkaa on noin 1400 mpk ja aikaa kulunee parisen viikkoa. Pitcairnilla emme pysähdy, nyt on keikuttu tarpeeksi. Odotamme jo Mangarevan atollin sileää vettä.